Kaikki on saatavilla. Kaikesta on tullut itsestäänselvää. Kiitollisuus on kadonnut.
Olemme röyhkeitä, ahneita, laiskoja, särkyneitä, raukkaudettomia. Sieluttomia.
Leikimme toisten tunteilla, heikkouksilla, lyömme lyötyä, manipuloimme, käytämme väkivaltaa, petämme, valehtelemme, väittelemme, selkään puukotamme, uhriudumme, pidämme kiinni kärsimyksestä, haluamme olla oikeassa hinnalla millä hyvänsä. Naaamioimme tämänkaltaisen toiminnan yleensä huumorilla.
Kun kiitollisuus häviää, emme kunnioita elämää ja kun emme kunnioita, pidämme sitä itsestäänselvyytenä. Silloin siitä on helppo vitsailla. Siitä on tehty fyysisellä tasolla meille helpompaa, ja helppo tarkoittaa yleensä itsestäänselvää. Kunnioitus tulee löytyä siis sisältä.
Rakkaus syntyy kiitollisuudesta. Kun ei ole kiitollinen elämästään, ei voi rakastaa itseään. Ja jos ei voi rakastaa itseään ei voi rakastaa elämää ja ihmisiä ympärillään. Silloin se käännetään vitsiksi ja toimintakin on sen mukaista.
Yleensä tunne tämän takana on pelko. Pelko rakkaudesta, pelko itsensä kohtaamisesta, pelko havoittuvuudesta.
Äitini kerran sanoi. Meillä on kaksi elämää ja toinen alkaa, kun ymmärtää, että niitä on vain yksi. Haluanko siis viettää sen yhden kauniin ja arvokkaan elämäni eläen piilossa? Vai haluanko elää sitä totuudesta käsin?
Lisää kommentti
Kommentit