Suoritin elämää. Olin ulospäin aivan tavallinen.
Kävin töissä, koulussa, ulkoilin, juhlin, avannossa, metsässä, urheilin,
minulla oli ystäviä...tein kaiken niinkuin pitikin,
mutta jotain puuttui.
Ymmärrys, armollisuus, hyväksyminen, anteeksianto, viisaus, levollisuus, rakkaus.
Yhteys.
Ilman yhteyttä, kaikki oli enemmänkin harmaata. Oli hyviäkin hetkiä.
Mutta enimmäkseen haastavaa.
Sisälläni oli haasteita.
Haasteita kontrolloida itseäni/tekemisiäni.
Toimin tunteideni pohjalta.
Haasteita ottaa vastuuta itsestäni/tekemisistäni.
Syytin ulkopuolisia tekijöitä haasteistani.
Haasteita hyväksyä itseni ja rakastaa itseäni.
Haasteita katsoa itseäni peilistä ja kysyä,
tälläinenkö minä haluan olla?
Olenko sellainen ketä voisin vilpittömästi rakastaa?
Henkiset haasteet muuttuivat fyysisiksi.
Myös menneisyyteni haasteet loivat minulle uusia haasteita,
esimerkiksi vedin puoleeni huonoja ihmissuhteita.
Elin haasteesta haasteeseen, enkä näin pystynyt nauttimaan itsestäni/elämästäni. Elin niin sanotussa kärsimyskehossa.
Mietin vain, miksi tämä kaikki tapahtuu juuri minulle?
Uhriutuminen oli ainoa vaihtoehtoni. En tiennyt paremmasta.
Koska suoritin elämää, minulla ei koskaan ollut aikaa pysähtyä näiden asioiden äärelle.
Mieleni melu esti minua ymmärtämästä.
Mieleni oli irtaantunut kehostani.
Paloin arkeni kanssa loppuun. Kehoni paloi loppuun.
Nyt olen ymmärtänyt.
Haasteet yrittivät herätellä minua. Kun aloin ymmärtämään haasteitani,
elämäni alkoi.
Kehoni halusi minun löytävän yhteyden itseensä.
Lisää kommentti
Kommentit