Omin jaloin seison, peilistä silmiini katson.
Anteeksi pyydän, annan ja sanon.
Laske haarniska harteilta, enää ei tarvitse taistella.
On aika meidän kohdata.
Ainoa asia, minkä voin tehdä, on hyväksyä.
Parhaani tein,
itseni äärirajoille vein.
Nyt aika parempien, sen minä ansaitsen.
-
Jokainen meistä joskus yksin jää,
lohduton on ihmisen elämä tää.
Kilvet ja aseet viedään,
saavutukset ja tittelit eivät merkitse enää.
Säilyykö merkitykseni, jos mua ei enää kukaan nää?
Kaiken kun elämä vie,
alkaa kärsimyksen tie.
Yksin kun vaeltaa,
on edessä erämaa.
Kantaako jalka, kun kuljen
polkua omaa?
-
Kipua sisälläni muille kostin, itseni jalustalle nostin.
Kaiken itselleni oikeutin,
muita satutin.
Kipua ja tuskaa, kukaan ei mua enää murskaa.
Tunteeni tiiliseinän taakse piilotin,
jokaisen raon kiinni muurasin.
Jos muuraus petti, joku tunteitani kosketti,
sormensa siinä poltti.
Jäjellä vain tyhjä kuori, ei sydämenikään
mua enää huoli.
Pakkasessa jäätynyt, nääntynyt.
Sisäinen lämpö,
kylmentynyt.
-
Rintaani puristi, kaulaa kuristi.
Loppuuko elämäni tää, enkä enää huomista nää?
Askel painaa, vainoharhat valtaa.
Henkeä salpaa, tästäkö se helvetti alkaa?
Jos jollekkin asiasta oon jutellu,
luulleet et hulluks oon tullu.
Melkein sen uskoin, toivon menetin.
Lopulta sekosin.
Itsekin.
Lisää kommentti
Kommentit